Oma vankiosasto

No nyt meillä on sellainen auto, jossa on koiraosasto kaltereilla takana, enkä pääse enää seisomaan välitilassa tassut matkustajien hartioilla. Tylsää! Piti keksiä uusi harrastus ja helpostihan se löytyi. Kaikki pyöräilijät hiihtäjät, rattaiden työntäjät, koirat haukutaan pystyyn sata prosenttista raivoa osoittaen.

Nyt emäntä uhkaa laittaa verhot takatilan laseihin, etten näekään sieltä enää mitään, aika kauhea uhkaus, saa nähdä, tai oikeastaan milloinkahan en enää saa nähdä mitään.

Pitkä on matka kasvaa katalasta pennusta katalaksi koiraksi. Nyt olen niin mustasukkainen emännästä, ettei kukaan sää lähestyä hajustelemaan emäntää tai rökitän tyypin välittömästi. Metsässä olen suhteellisen onnellinen ja huoleton niin kauan kuin kaikki vieraimmat koirat pysyy kaukana emännästä, mutta tutut saa vähän lainata oman emäntäni hajua. Perässä kuljen vaikka maan ääreen saakka jos ei missään näy yhtään elävää sielua, leikin ja loikin ja temmellän kaverini Femman kanssa ja lumikasoja rakastan, mutta emäntä kyylää taukoamatta, ettei vaan kukaan ihminen tai eläin lähesty yllättävästä suunnasta. Olen siis oikein mallikelpoinen vahti ja paimen, mutta emäntä toivoisi huomiokykyni olevan vähemmän terävä.
Toisaalta joidenkin tuttujen kanssa jtutut synkkää erinomaisesti. Eilen nähtiin ulkomaankieltä puhuva cocceri, ja se oli poika, mutta oli niin raukkis, että jotenkin se ärsytti mua suunnatttomasti ei vissiin kemikaalit kohdanneet vai miten sitä sanotaan? Jotkut oikein vauhdikkaat veikotkin otan ihan ystävällisesti vastaan mutta en kaikkia, emäntä toivoisi voivansa ennustaa mikä se ero noissa nelijalkaisissa on, mistä se riippuu, kuka kelpaa leikkiin ja kuka ei.

Pakkaset saisi nyt jo loppua, että saataisi toi emäntä pidemmille lenkeille ja aikaisemmin liikkeelle, nyt se viivyttelee olemattomissa hommissa lähelle puolta päivää, kun ei muka kykene meneään ulos pakkasessa. Kaikkea kanssa ja takitkin saisi jo heittää nurkkaan. Kunpa olisi lämmin ja aurinkoinen ilma ja isot lumikasat ilman lämpötila voisi olla lähelle kaksikymmentä, ne lumikasat olisi niin vilvoittavat. Mutta se ei kuulemma ole mahdollista, miksei kysyn minä? No aina ei voi voittaa edes joka kerta!

Pieni etsii rajojaan

Jännä huomata, että pieni koira täysikasvuinen, mutta mieleltään keskeneräinen, oppii pikkuhiljaa arjessa aina vain enemmän, mutta muutosta ei tule kuten koiraohjelmissa puolen tunnin sisällä, koira ei millään tempullla muuta käyttäytymistään toiseksi hetkessä, vaan se vaatii toistoja ja asettumista käytökseksi joka tulee valtaamaan yhä enenmmän alaa.


Ei tuo karvaooppeli ole millään muotoa valmis, mutta ei se myöskään yllätä enää niin usein negatiivisesti. Milla saattaa ajatuksensa tai tunteensa julki hyvin selvästi, toisin kuin monet aikaisemmat koirani alistuivat osaansa mukisematta. Esimerkiksi silloin kuin se ei tykkää siitä, että joku ihminen poistuu ovesta alkaa kova protestointi, vaikka kotiin jäisi kuinka monta ihmistä tahansa. Toki se alistuu asiaan melko nopeasti. Mutta sen on saatava sanoa mielipiteensä.

Talvi jatkuu kylmänä ja lumisena ja siksi nämä kahdeksan karvaista tassua joutuu aina sisään tullessa liotettavaksi lämpimään suihkuun, koska muuten sulaessaan olisi laminaatit vaarassa jäätä tuppaa olemaan varpaanvälit täynnä ja karvapeite jään peitossa polviin asti.

Täytyy sanoa, että jaksaa ihmetellä ihminen vielä tässä iässä kuinka oppii uutta päivittäin, kun noiden karvaisten kavereiden kanssa touhuaa. Nyt mulla on kissakuume, jota yritän koko ajan puhaltaa sammuksiin, koska kaksi koiraa on ihan riittävästi meille ja kissat haisee ja niiden astioiden tyhjennyksessä on työtä. Loppu, slut, kokonaan pois.