Menetin rakkaan 12 vuotiaan koirani joulukuun lopussa. Minulla on ollut kaksi koiraa jo kolmen ja puolen vuoden ajan. Toisen koiran otin aikoinani siksi, että vanha koirani piristyisi ja siksikin kun tyttäreni oli silloin sairas ja halusi pentukoiran. Myös syyksi kelpasi pelko vanhan koiran menettämisen aiheuttamasta tyhjästä pesästä, kun lapsetkin olivat jo osin lentäneet kotoa maailman tuuliin.
Olenhan aina ollut heikkona koiriin ja niiden kanssa touhuamiseen. Ja nämä kaksi koiraani olivat oikein mainio parivaljakko, joista laitan kuvia myöhemmin. Tietysti ne olivat maailman parhaat koirat.
Mutta tunnettu sanonta Isosta kirjasta jo sanoo, että elävä koira on parempi kuin kuollut leijona. Eikä vanhan koiran kohdalla ole oikein muuta tehtävissä kuin antaa sen mennä arvokkaasti ja säilöä muistot ja valokuvat ja ottaa ne esiin sitten kun kestää niitä taas katsella.
Nyt pääsemme hetkeen kun aloin lukea "apulaa" "sillä silmällä", vaikka mieheni oli sanonut ehdottomasti yhden koiran riittävän meidän perheeseen.
Mietin niin kuinka kurjaa meidän Femmalla on, hänellä on aina ollut koirakaveri ja nyt onkin ihan yksin, ei oikein tiennyt mitä tehdä ja minne mennä kun se koirajohtaja puuttui, jonka perässä tähän asti oli nuuskuteltu.
Koira päätti sitten kävellä lenkeillä minun perässäni tai mieheni perässä, mutta omat retket jäivät kokonaan, aivan kuin ei olisi osannut enää tehdä mitään koiramaista kun ei ollut sitä vanhaa mummokoiraa, joka tiesi parhaaat jutut. Toki teimme aktivointiharjoituksia kotona ja pelasimme palloa.
No pikkuhiljaa ehdottelin joitakin kodin tarpeessa olevia sekarotuisia ja yhden omistajalle jo soitinkin, mutta mies tuomitsi, että tuon näköistä koiraa ei meille tule. Minullehan ulkonäkö ei ole koskaan ollut se pointti vaan se luonne ja äly. Saksanpaimenkoira olisi kelvannut miehelleni, mutta yhden sellaisen kasvattaneena, tiedän millainen viirupääpentu se olisi parhaassa tapaukssessa ollut. Myöskin jalostuksessa on viime aikoina menetetty terveys ulkonäkö seikkoihin tuijottamalla. Lonkat ja kyynärät ja selkä ovat todella koetuksella näillä luisuselkäsillä, luonnekin on jäänyt jalostuksessa toiselle sijalle. On paljon koiria, jotka eivät luonnetesteissä ole pärjänneet. Halusin terveen ja tevepäisen ja älykkään koiran.
Siinä rotu vilahteli tosiensa jälkeen ja soittoja kasvattajille tuli soitettua, vaikka mieheni ei ollut suostumustaan antanutkaan.
Pois jäi Whippet sekä Silkeni, jotka kuuluvat vinttikoirien jaloon sukuhaaraan. Ne ovat kyllä älykkäitä, mutta onnettoman kovia riistan perään. Terveitä, mutta onnettomuusalttiita. Unohda vinttikoirat.
Lenkillä törmäsin kahden göötin emäntään ja hänen kanssaan keskusteltuani, mielessä kihelmöi päästä tietokoneelle tekemään googlauksen Katalonianpaimenkoirasta.
Ensimmäinen mielikuva tuosta nimestä oli laumanvartija, eikä se mielestäni ole kaupunkikoira. Sisään tultuani googletin innoissani sanaa Katalonianpaimenkoira ja kuinka ollakaan pian luovutusikäinen pentue oli Suomusjärvellä Salon kaupungissa. No raahasin miehen puoliväkisin jo seuraavana päivänä pentuetta tutkimaan.
Sieltä valikoitui Milla ja varausmaksu maksettiin samana iltana. Mieheni piti matalaa profiilia ja hienoista mykkäkoulua jonkun aikaa, kunnes kyllästyi. Jäämme nyt nukkumaan nuo kolme viimeistä yötä yhden koiran kanssa.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti